Noei vaineskaa, tämä oli omistettu Saaroille jotka eritoten kielsivät minua näin kirjoittamasta. Muut voivat jatkaa.
Lupasin itelleni ku alotin tän blogin, että yrittäisin olla täällä mahollisimman rehellinen. Jotenkin aattelin, että siitä on eniten hyötyä mmulle, niille jotka haluu tietää miten mulla täällä menee sekä niille mahdollisille tänne eksyneille, jotka suunnittelee vaihtoonlähtöä.
Oon nyt ollut täällä vähän yli viikon, ja täytyy sanoo, että tää aika täällä on ollut tähän mennessä ihan super haastavaa. Niille jotka ei tästä ole tietoisia, niin menasin useampaan otteeseen viime keväänä peruuttaa koko vaihdon, kaikki oli Suomessa niin hyvin ja olin onnellisempi ja tyytyväisempi mun elämään kuin ikinä ennen sitä. Siksi tun tui jotekin pointittomalta lähtä haahuilemaan ympäri maailmaa tietämättä yhtään minne menee ja millaista siellä on.
Kuten saatatte arvata, päätin kuitenkin lähetä. Lähtöpäivä oli aivan järkyttävän kamala. Mun kaverit tuli aamulla ennen lähtöä vielä sanomaan vikat heipat, ja sen jälkeen lähettiin porukoiden ja poikaystävän kanssa kentälle. En oo varmaan ikinä, koskaan itkeny nii paljoo ku sen automatkan aikana. Paitsi ehkä sit lentokentäl ku oli aika sanoo heipat ja mennä turvatarkastukseen.
Lentomatkan aikana siinä kerkes tietty kelailee kaikenlaista, mutta kyllä shokki oli silti aikamoinen, kun astuttiin lopulta koneesta Sao Paulon maaperälle. Yövyttiin tosiaan yksi yö Sao Paulossa muiden Brasiliaan tulleiden vaihtareiden kanssa, ja seuraavana päivänä lennettiin lopullisiin kaupunkeihin. Meillä oli lento heti aamulla Caxias do Suliin, josta päästiin orientaation kautta perheisiin.
Fiilikset ei nyt tällä hetkellä oo eritysen korkeella. Koti-ikävä on melko kova, ja kun ihan viikossa ei se kielimuurikaan kaadu eikä paikallisiin tapoihin oo ehtiny vielä tottua, niin kokoajan tuntuu, että masentaa tai väsyttää, parhaimpina hetkinä molempia. En oo vielä oikeen saanu kavereita koulustakaan, ja tää paikka on niin pieni etten osaa sanoo mistään harrastusmahdollisuuksista, mun luokkalaiset kuulemma vaan hengailee vapaa-ajalla :D Täytyy kuitenkin nyt vielää vähän katsella ja yrittää löytää jotain tekemistä, jos se koti-ikävä sillä vaikka helpottuis.
Mun isäntäperhe täällä on kuitenkin ihan supermukava, vaikka ne onkin aika paljon töissä tossa alakerrassa olevassa marketissa, jonka ne omistaa. Tän takia oon täällä kämpässä melko paljon yksin, mikä sillee ehkä myös vähän edesauttaa sitä koti-ikävää kun ei oikein tiiä että mitä pitäs tehä.
En oo tehny täällä kauheesti mitään ihmeellistä, niin kuviakin on aika vähänlaisesti. Tänään kuitenkin käytiin host-sisko Kellyn ja hänen miehensä kanssa tällaisessa puistossa, jossa oli vesiputous ja kaikkea, ja joka on ihan täällä Canelassa.
Putouksen yläpäästä
Yleiskuvaa siitä, miltä luonto täällä näyttää. Toi alue on tosi iso, ja aina ku ajetaan autolla ni must tuntuu että vaan kierretään sitä.
Tässä näette mut, räjähtäneen kampauksen ja kai siellä se vesiputouskin on
Tän retken aikana huomasin, että kun on ohjelmaa, niin ikäväkään ei ole niin kova. Uskon, että kun pääsee jotenkin kiinni arkeen täällä, niin alkaa sujua paremmin :) Portugalia oon kyllä tän viikon aikana oppinut jo ihan hirveästi, kykenen jo ymmärtämään ainakin suurinpiirtein, mitä mun englantiaosaamattomat perheenjäsenet yrittää mulle sanoa, kun puhuvat hitaasti. Sanakirjat on totta kai kovassa käytössä ;)
Koulu on täälläpäin maailmaa melko kaoottista, musta tuntuu että kaikki, sekä opettajat että oppilaat, vaan huutaa päivät pitkät. Mun koulussa päivät alkaa kello 7.40 ja loppuu kello 12, paitsi tiistaisin opetusta on viiteen asti ja torstaina on kai joku liikuntatunti johonkin aikaan(vielä viime torstaina en ollut tästä seikasta tietoinen, joten en ollut siellä...) En kauheesti pysty tietenkään koulussa mihinkään opetukseen osallistumaan hävyttömän huonon kielitaitoni takia, joten yleensä vaan opiskelen portugalia tai luen kirjaa tai jotain sellasta. Ihan chilliä. Vähän on ikävä oikeaa opiskelua kyllä...
Palailen asiaan mahdollisimman pian!
Kerttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti