Change is good

Hei vain!

Yritettyäni ensin noin kaksi viikkoa väsätä postausta pienissä erissä tän maailman huonoimman internetyhteyden kanssa huomasin, että asiat on muuttuneet siinä ajassa niin paljon, että parempi aloittaa suoraan uudella postauksella.

Viime postauksen jälkeen oon elellyt aikalailla tavallista (melkosen tylsää) arkea ja kamppaillut brasilialaisen terveydenhuollon kanssa (toivokaa, ettette koskaan joudu tekemisiin sen kanssa, mulla ainaki meinas loppua kärsivällisyys ihan totaalisesti). Uskaltauduin yhtenä päivänä jopa ulkoilmaan yksinäni kamerani kanssa. Käväisin Emporio Canela- nimisessä kahvila/ravintolassa, joka toimii myös kirjakauppana. Ihan maailman sympaattisin paikka, ja varmasti mun tän hetken lempimesta täällä Canelassa. Sorruin myös ostamaan suklaata Caracol Chocolates- nimisestä suklaakaupasta. Täällä on tollasia pieniä suklaakauppoja joka paikassa, koska Gramado on ilmeisesti joku Brasilian suklaamekka, ja levittäytynyt suklaineen myös tänne Canelan puolelle. En valita.


Emporio Canela


Caracol Chocolates

Tällä viikolla täällä Rio Grande do Sulissa on vietetty sellasta gaúcho-juhlaviikkoa ymmärtääkseni sen muistoksi, että kauan kauan sitten Rio Grande do Sul ois halunnu erottautua Brasiliasta omaksi valtiokseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Täällä Canelassa se on näkynyt mm. siten, että koulussa about kaikilla oppitunneilla ollaan vaan menty joko katsomaan tanssiesityksiä tai tanssimaan itse jotain näiden perintisiä tansseja (ja kaikki oikeeesti osaa tanssia niitä mikä hämmentää mua suuresti), jotku on tullu kouluun gaúchojen (eli tän osavaltion) perinteisissä vaatteissa ja joka paikassa kaikki litkii chimarrãoa (toivon et kirjotin sen oikein), eli sellasta vähän teen kaltasta vihreetä juomaa, joka mun mielestä maistuu tosi kummalliselta.


Tässä näette suuremman version sellasesta chimarrão-kupista. Sitä siis juodaan aina tollasesta mukista pillillä. Yritän jossain vaiheessa napata kuvan ihan aidosta tavarasta myös :)

Mutta mun elossa täällä on tapahtumassa melkoisia muutoksia kuten otsikkokin jo kertoo: sunnuntaina muutan uuteen perheeseen isompaan kaupunkiin, Caxias do Suliin. Tähän ratkasuun päädyttiin, koska mun tänhetkinen perhe ei oo oikeestaan koskaan kotona, joten oon ollu suurimman osan ajasta täällä vaan yksinäni, ja kun he ei myöskään oikeen osannu auttaa mua hankkimaan mitään harrastuksia, niin katsottiin mun vanhempien kanssa paremmaksi, että pyydetään perheenvaihtoa.

Uusi perhe asuu siis Caxias do Sulissa, suunnilleen Helsingin kokoisessa kaupungissa n. 80 kilometrin päässä täältä. Mun uuteen perheeseen kuuluu mun ikäinen sisko, äiti ja koira. Ootan tosi paljon, että pääsen tapaamaan mun uuden perheen, sillä vaikka nää tässä nykyisessä perheessäkin on ollu mulle tosi kivoja aina sillon ku niitä nään, niin on oikeesti ollu tosi rankkaa yrittää pitää ittensä järjissään, kun ei oikein oo mitään järkevää tekemistä ja lääkärit kiels juoksemisenkin. Eli omalla tavallaan on tosi helpottavaa päästä pois tästä pikkukylästä ja saada tavallaan "fresh start" tälle koko jutulle. Siellä asuu myös muita AFS-vaihtareita, ja myös mun aluevalvoja asuu siellä, eli ehkä kaikki käytännön asiat AFS:n kanssa helpottuu myös jonkin verran. Tietty vähän harmittaa vaihtaa koulua, kun olin just alkanu tutustuu mun luokkalaisiin täällä, mut meen ilmeisesti samaan kouluun mun host-siskon kanssa, joten ehkä pääsen sitä kautta nopeemmin kiinni myös sosiaaliseen elämään sitten siellä, ehkä. Mutta kaiken kaikkiaan oon tosi iloinen ja helpottunut tästä muutoksesta.

Seuraavan postauksen kirjoitankin sitten Caxiasista!

Hengissä on paras mitä keksin

Hei taas!

Kolme viikkoa on jo tallattu täällä päiväntasaajan toisella puolen. Aika on niin hassu, koska jotenkin itellä on sellanen fiilis että oisin ollu täällä jo paljon kauemmin. Mitään kovin ihmeellisen kummallista ei elämään täällä kuulu. Viime perjantaina kävin Caxias do Sulissa, tossa lähimmässä isommassa kaupungissa (kokoa suunnilleen saman verran ku Helsingillä) anomassa brasilialaista ID-korttia mun yhteyshenkilön kanssa (joka on ollu vaihdossa Ruotsissa ja puhu ruotsia lähes täydellisesti. Mahtava tyyppi.), ja sen jälkeen mentiin syömään ja hengaamaan parin Caxiasissa asuvan AFS-vaihtarin kanssa. Illalla mentiin saksalaisen Ronjan luo syömään ja kattomaan leffaa, oli mahtava ilta!
     Olin mun yhetyshenkilön luona yötä, ja lauantaina lähdin bussilla Antonio Prado-  nimiseen pikkukaupunkiin, jossa mulle oli järjestetty treffit saksalaisen AFS-vaihtarin Marien kanssa, joka on ollut täällä nyt puoli vuotta. Täytyy sanoa, että oli ihan inspiroivaa nähä, miten se esimerkiksi puhu sen perheen kanssa pelkkää portugalia. Antonio Pradossa pääsin testaamaan myös vähän brasilialaista bilekulttuuria, kun illalla mentiin ensin parien kotibileiden tyyppisten tapahtumien kautta sellaselle klubille, missä oli jonkinnäköisen musiikkifestarin/juhlan päätöskekkerit, jos nyt oikein käsitin tapahtuman luonteen (en kyllä mee vannomaan mutta olettaisin näin). Ohjelmassa oli siis lähinnä juomista ja tanssimista, oli ihan mukavaa vaikka se juominen ei nyt välttämättä mun lempiaktiviteetteihin kuulukkaan. Oli toisaalta myös ihan hauska huomata, ettei monikaan paikallaolleista ollu sellasessa räkäkännissä, vaan lähinnä sellasessa sopivassa hiprakassa. Kotiin päästiin kömpimään vasta viiden aikaan aamulla...
     Sunnuntaina ennen paluuta Canelaan pääsin vielä testaamaan Rio Grande do Sulille tyypillistä grilliruokaa, churrascoa (kaikki oli tosin ihan ihmeissään etten ollu vielä siihen mennessä sitä syönyt, kun se on normaalisti kuulemma abaut eka asia mitä perheet syöttää tänne tuleville vaihtareille). Churrascoon siis kuuluu se, että paistetaan erilaisia lihoja valtavina paloina (mun täytyy myöntää että en tullu kysyneeks että mitä eläintä ne tarkalleen ottaen oli mitä syötiin) sellasissa vartaissa, ja sitten ne leikellään niistä vartaista lautaselle ja lopuks syödään niinku ei enää ikinä nähtäis ruokaa (mikä kyllä toteutuu melkein kaikilla muillaki aterioilla täällä). Alkupalaks oli kanan sydämiä, mitkä oli oikeestaan ihan hyvän makusia, vaikka kuulostaa jokseenkin kummalliselta. Mulla kävi silleen hassusti, etten sen ekan vartaan aikana tajunnu et sitä lihaa tulee vielä lisää, joten otin sitä sit kaks palaa, ja sitten kun sen perheen isä kanto ne seuraavat lihat siihen pöytään niin olin jo abaut täynnä. Yritin kuitenkin maistaa kaikkea, ja aterian jälkeen oli melko raskas olo (ottaen huomioon että kolmeen vuoteen en ole syönyt punaista lihaa ja yhtäkkiä sitä meni sisuksiin varmaan kolme kiloa. Huhhuh.)

Ruokaan on muutenkin ollu melkosesti totuttelemista, ja etenkin ruokarytmiin. Kun Suomessa oon tottunu siihen, että syödään monta pientä ateriaa päivässä, niin shokki oli melkonen, ku täällä nää syö oikeestaa vaa kahesti päivässä, (jotkut syö ehkä myös kevyen aamupalan, mut en mä oo ainakaa kertaakaa nähny et kukaan täällä talossa söis aamupalaa) mut ihan kamalia määriä ruokaa kerralla. Ruoka on tosi suolasta, ja aika usein myös melko rasvasta. Ja ruuan kanssa juodaan aina mehua, eikä ruokapöydässä oo koskaan leipää tarjolla (mitä henkilökohtasesti kaipaan varmaan eniten mitä  ruokaan tulee, kun Suomessa syön melkeinpä poikkeuksetta leipää ruuan kanssa). Ravintolaruoka on täällä tosi paljon halvempaa ku Suomessa, ja ainakin mun host-perheeen kanssa käydään useemman kerran viikossa syömässä ulkona.

 Ja täällä syödään pitsaa, jonka päällä on suklaata. Ja mansikoita. Praise the lord.

Oon myös löytäny mun uuden lempiruuan: Caxiasin alueelle tyypillisen hampurilaisen nimeltä Xis (nyt mun harteilta kyllä viimestään putoaa kulinaristin viitta mutta menkööt): sellanen abaut mun pään kokonen hampurilainen, jonka välissä on kaikkea mitä hampurilaisen väliin vaan voi laittaa. Mulla ei oo hajuakaan, mikä siinä tarkalleen ottaen maistu niin hyvältä, enkä normaalisti ees kauheesti tykkää hampurilaisista, mut se on totally mun uus lempiruoka (oon toisaalta syöny vasta kanaversion, ja nyt kun mun ruokavalio on muutenkin jo tuhoutunu niin harkitsen myös sellasen actual burger- version syömistä). Halleluuja.

Tällä viikolla en oo oikeestaan tehny mitään muuta ku ravannu lääkkäreillä mun yhtäkkiä mystisesti kipeytyneen vasemman pohkeen takia, ja täytyy sanoa, ettei brasilialainen terveydenhuolto oo ihan vielä ainakaan täydellisesti vakuuttanu mua. (Mutta eikai se ole ihmekään kun kaikki siihen tarkoitetut rahaat uppos jalkapallostadioneihin hehe.)  Lääkärit ei ensinnäkään osaa ollenkaan englantia, mikä tietysti vaikeuttaa yhteistyötä, ja tähän mennessä oon saanu vaan särkylääkkeitä ja ohjeen tulla takasin parin päivän päästä jos kipu ei lähde pois. Huomenna katsomaan, jos neljäs kerta toden sanois...

Kuvia mulla on ihan naurettavan vähän, kun en pääse oikein yksinäni liikkumaan missään, ja lähdöt täällä on melko lentäviä, silleen etten oikee ehi ees tajuta et ollaan lähössä johonkin ennen ku istun jo autossa.Oon kuitenkin onnistunu nappaamaan muutaman (ei tosin kauheen onnistuneen) kuvan täältä Canelasta, here you go:


Tää on tosta Canelan keskustasta: näissä taloissa näkyy musta aika vahvasti se, että tänne on tullu paljon siirtolaisia Saksasta. Vaikka tää kuva ei ehkä oo omiaan sitä osoittamaan, antakaa anteeksi.


Kouluni


Naapurikaupunki Gramadossa oleva silta, johon rakastavaiset kiinnittää lukkoja <3 en tiiä mulla on joku juttu tällasiin siltoihin, must ne on ihania. Gramadokin on ihana, yritän joskus päästä sinne päiväsaikaan kameran kanssa niin saisin sieltäkin kuvia!


Täällä Canelassa on myös kirkko, joka on oikeesti tosi iso ja hieno ja kaunis, ja josta olisin halunnut jakaa kuvan, mutta jostain syystä kaikki kuvat mitä oon siitä ottanu on epäonnistunu niin surkeesti, että en kehtaa niitä tänne laittaa :D mutta yritän saada siitä jonkun hyvän otoksen, koska se on oikeasti tosi hieno!

Loppuun haluun pahoitella mun järkyttävän kamalaa kielioppia, mutta yrittäkää olla ymmärtäväisiä ja olkaa kiitollisia, etten yritä kirjottaa tätä vaikka ruotsiksi.

Värjättyä vettä

Tääl on ihan kivaa välillä on vähän koti-ikävä mut sit meen bailaa ja sit on taas kivaa.

Noei vaineskaa, tämä oli omistettu Saaroille jotka eritoten kielsivät minua näin kirjoittamasta. Muut voivat jatkaa.

Lupasin itelleni ku alotin tän blogin, että yrittäisin olla täällä mahollisimman rehellinen. Jotenkin aattelin, että siitä on eniten hyötyä mmulle, niille jotka haluu tietää miten mulla täällä menee sekä niille mahdollisille tänne eksyneille, jotka suunnittelee vaihtoonlähtöä.

Oon nyt ollut täällä vähän yli viikon, ja täytyy sanoo, että tää aika täällä on ollut tähän mennessä ihan super haastavaa. Niille jotka ei tästä ole tietoisia, niin menasin useampaan otteeseen viime keväänä peruuttaa koko vaihdon, kaikki oli Suomessa niin hyvin ja olin onnellisempi ja tyytyväisempi mun elämään kuin ikinä ennen sitä. Siksi tun tui jotekin pointittomalta lähtä haahuilemaan ympäri maailmaa tietämättä yhtään minne menee ja millaista siellä on.

Kuten saatatte arvata, päätin kuitenkin lähetä. Lähtöpäivä oli aivan järkyttävän kamala. Mun kaverit tuli aamulla ennen lähtöä vielä sanomaan vikat heipat, ja sen jälkeen lähettiin porukoiden ja poikaystävän kanssa kentälle. En oo varmaan ikinä, koskaan itkeny nii paljoo ku sen automatkan aikana. Paitsi ehkä sit lentokentäl ku oli aika sanoo heipat ja mennä turvatarkastukseen.

Lentomatkan aikana siinä kerkes tietty kelailee kaikenlaista, mutta kyllä shokki oli silti aikamoinen, kun astuttiin lopulta koneesta Sao Paulon maaperälle. Yövyttiin tosiaan yksi yö Sao Paulossa muiden Brasiliaan tulleiden vaihtareiden kanssa, ja seuraavana päivänä lennettiin lopullisiin kaupunkeihin. Meillä oli lento heti aamulla Caxias do Suliin, josta päästiin orientaation kautta perheisiin.

Fiilikset ei nyt tällä hetkellä oo eritysen korkeella. Koti-ikävä on melko kova, ja kun ihan viikossa ei se kielimuurikaan kaadu eikä paikallisiin tapoihin oo ehtiny vielä tottua, niin kokoajan tuntuu, että masentaa tai väsyttää, parhaimpina hetkinä molempia. En oo vielä oikeen saanu kavereita koulustakaan, ja tää paikka on niin pieni etten osaa sanoo mistään harrastusmahdollisuuksista, mun luokkalaiset kuulemma vaan hengailee vapaa-ajalla :D Täytyy kuitenkin nyt vielää vähän katsella ja yrittää löytää jotain tekemistä, jos se koti-ikävä sillä vaikka helpottuis.

Mun isäntäperhe täällä on kuitenkin ihan supermukava, vaikka ne onkin aika paljon töissä tossa alakerrassa olevassa marketissa, jonka ne omistaa. Tän takia oon täällä kämpässä melko paljon yksin, mikä sillee ehkä myös vähän edesauttaa sitä koti-ikävää kun ei oikein tiiä että mitä pitäs tehä.

En oo tehny täällä kauheesti mitään ihmeellistä, niin kuviakin on aika vähänlaisesti. Tänään kuitenkin käytiin host-sisko Kellyn ja hänen miehensä kanssa tällaisessa puistossa, jossa oli vesiputous ja kaikkea, ja joka on ihan täällä Canelassa.







 
Putouksen yläpäästä


Yleiskuvaa siitä, miltä luonto täällä näyttää. Toi alue on tosi iso, ja aina ku ajetaan autolla ni must tuntuu että vaan kierretään sitä.


Tässä näette mut, räjähtäneen kampauksen ja kai siellä se vesiputouskin on

Tän retken aikana huomasin, että kun on ohjelmaa, niin ikäväkään ei ole niin kova. Uskon, että kun pääsee jotenkin kiinni arkeen täällä, niin alkaa sujua paremmin :) Portugalia oon kyllä tän viikon aikana oppinut jo ihan hirveästi, kykenen jo ymmärtämään ainakin suurinpiirtein, mitä mun englantiaosaamattomat perheenjäsenet yrittää mulle sanoa, kun puhuvat hitaasti. Sanakirjat on totta kai kovassa käytössä ;)

Koulu on täälläpäin maailmaa melko kaoottista, musta tuntuu että kaikki, sekä opettajat että oppilaat, vaan huutaa päivät pitkät. Mun koulussa päivät alkaa kello 7.40 ja loppuu kello 12, paitsi tiistaisin opetusta on viiteen asti ja torstaina on kai joku liikuntatunti johonkin aikaan(vielä viime torstaina en ollut tästä seikasta tietoinen, joten en ollut siellä...) En kauheesti pysty tietenkään koulussa mihinkään opetukseen osallistumaan hävyttömän huonon kielitaitoni takia, joten yleensä vaan opiskelen portugalia tai luen kirjaa tai jotain sellasta. Ihan chilliä. Vähän on ikävä oikeaa opiskelua kyllä...

Palailen asiaan mahdollisimman pian!

Kerttu

Nähään sitten vuoden päästä

Paniikki loistaa poissaolollaan. En tajuu ollenkaa et oon lähössä johonki, vaik muutaman kaverin kans on joutunu sanoo jo viimeset heipatki. Ympärillä ihmiset vaan kummastelee, että niinkö pian sä jo lähdet. Aina välillä iskee sellanen "wow kohtahan mä lähen", mut ku alan tekee jotain nii se katoo. Kai tää tällanen olotila on ihan hyvä tähän lähdön alle, koska saa asioita tehtyä paremmin kun sillon, jos vaan vatvois kokoajan lähtöä ja panikois ja ois hysteerinen. Pelkään vaan, että lentokentällä iskee todellisuus niin lujaa naamalle, että kaikki patoutunu hysteerisyys vaan purkaantuu ja hukun kyynellätäkköön siellä Helsinki-Vantaan kakkosterminaalissa.

Lauantaina näin Saaraa extemporee viimeisen tuliaistenostoreissun jälkeen. Saara on ebin ja antoi mulle minipokkariversion Tuntemattomasta sotilaasta, tuosta suomalaisen kirjallisuuden eittämättä hienoimmasta teoksesta (se on oikeesti hyvä kirja, lukekaa se jos olette sen jollain keinolla välttäneet). Saara on muutenkin kiva ja meillä oli mahtavaisaa, onneksi ehditään vielä nähdä kerran ennen lähtöä!


Tässä näette Saaran sekä Tuntemattoman Sotilaan

Maanantaina pidettiin neljän kaverin kanssa pienimuotoiset läksiäiset: syötiin hyvää ruokaa ja puhuttiin henkeviä ja tehtiin yöllinen kävelyretki idyylisessä maalaismaisemassa. Näitä tyttöjä tulee kamala ikävä! Tarjoiluista ei valitettavasti ole kuvia, kun ehtivät hävitä parempiin suihin ennen kameran saapumista paikalle. Kerkeen onneksi näkmään vielä heitäkin ennen lähtöä, koska tulevat joko lentokentälle tai meille aamu(yö)lla ennen ku mun pitää lähteä lentokentälle.






Päivät rupee hupenee ihan vauhdilla, nyt on enää kaksi kokonaista päivää jäljellä! Tuntuu ihan hullulta, eihän tätä käsitä. Aina ku näkee jonku tutun jossain, niin ne on ihan että "nähään sitten vuoden päästä", mut mä en ollenkaan pysty ymmärtämään, että niinhän se tosiaan on. Oon saanu pakkaukset melkein valmiiksi, laukku mahtu kiinni toisella yrittämällä ja painoakin sille tuli vain 20,7 kiloa. Tossa se nyt seisoo AFS-lappu päällä valmiina matkaan.

Tuntuu, että ainoo joka ei oo valmis oon mä.

Nää viimeset päivät tuun olemaan melko kiireinen, joten seuraavan kerran musta kuuluu täällä blogissa varmastikin vasta Brasiliasta!

Jag är nästan där

Hei taas!

Ajattelin nyt niinkutsuttujen superhelteiden kunniaksi (ja sen takia etten jaksa mennä ulos kun siellä on niin kuuma) kertoa teille vähän miten päädyin lähtemään vaihto-oppilaaksi, miten päädyin lähtemään juuri Brasiliaan ja mitä tässä koko prosessissa nyt on tähän mennessä tapahtunut ja mitä vielä tulee tapahtumaan ja kaikkee. Jee. Höysteenä saatte kuvia kesäkuiselta Ameriikan reissulta, joka siis sijoittui New Yorkiin.

Vaihto-oppilaaksi lähteminen on ollut aika iso unelma tosi kauan, valehtelematta jo vitosluokalla oon haaveillu siitä. Kun ikää tuli lisää ja homma alkoi muuttua edes vähän ajankohtaiseksi, aloin etsiskellä tietoa internetin ihmeellisestä maailmasta eri järjetöistä  ja maista.




Kai sillon ihan aluksi mullakin oli haaveissa Yhdysvallat. Kartuttaessani tietämystäni vaihtoonlähdöstä, lueskellessni vaihtarifoorumia ja silloisten vaihtareiden blogeja päätin, että jos pääsen lähtemään, niin haluan lähteä jonnekin, missä voin oppia kokonaan uuden kielen ja kokea kaikkea ihan erilaista kuin mitä Suomessa ikinä. Noina päivinä eksyin myös erään silloin YFU:n kautta Brasiliassa olleen tytön blogiin, ja sitä lukiessa tuli sellainen olo, että tonne munkin täytyy päästä.

Kun silloin ehkä kutos- seiskaluokkalaisena sitten ilmoitin mun vanhemmille, että minäpä lähden vaihto-oppilaaksi Brasiliaan, heidän reaktionsa oli aika samanlainen kuin varmaan suurimman osan vanhemmista, kun lapsi ehdottaa vaihtovuotta Etelä-Amerikassa: "Et varmasti lähde!" Jatkoin kuitenkin asiasta keskustelua, ja kun tammikuussa 2013 sain vihdoin laittaa hakemuksen menemään, niin vaihtoehdoissa oli ensimmäisenä juuri Brasilia.



Järjestöksi kaikista lukuisista vaihtoehdoista valikoitui lopulta AFS. Olin YFU:n toimistolla TET-jaksolla 9.-luokalla, ja jos olisin täysin itsenäisesti saanut päättää, niin olisin lähtenyt sen kautta. Mun vanhemmat oli kuitenkin sitä mieltä, että mun pitäisi lähteä AFS:n kautta, koska se oli melko tuntuvasti halvempi ja  periaatteiltaan muuten samanlainen kuin YFU eli vapaaehtoisuuteen perustuva, ja päätin että järjestöasiassa voin joustaa, kun kerta olin jo saanut luvan lähteä.

Hakemuksen lähetin siis tammikuussa 2013, ja noin kuukauden päästä siitä oli haastattelu- ja infotilaisuus Helsingissä. Siellä oli abaut kymmenen vaihtaria jotka oli jaettu kolmeen ryhmään ja niissä ryhmissä sitten kierrettiin kolme pistettä, joissa kahdessa oli entisiä vaihtareita puhumassa ja yhdessä jokainen meni erikseen haastateltavaksi. Mulla haastattelijoina oli 2009 Ranskassa ollut tyttö sekä vannhempi vapaaehtoinen. Vaikka normaalisti oon ihan kamala jännittäjä, niin onnistuin olemaan melko relaxed siellä haastattelussa. Sitä ei kannata todellakaan stressata eikä jännittää, ja aika harvoja oikeesti kai hylätään pelkästään sen haastattelun perustella, jos ei vaan sano olevansa sarjamurhaaja tai jotain. Tilaisuudesta saatiin myös maavalintakaavake, johon piti merkata, mihin maihin lähtisi kaikista mieluiten. Vaihtoehtojen määrää ei rajattu missään, joten itse laitoin neljä vaihtoehtoa: Brasilia, Portugali, Chile ja Meksiko.




Hyväksynnän Brasiliaan sain aika nopeasti haastattelun jälkeen, ja siitä alkoi se kuuluisa paperisota (joka ei kyllä oikeasti ollut ollenkaan kamala, pari lappua koululta ja yks lääkäriltä ja oma kirje hosteille: tarinat metrinkorkuisita paperikasoista osoittautuivat liioitteluksi). Kun hakupaperit oli täytetty, alkoi piinallinen odotus: seuraavat puoli vuotta olivat lähinnä pelkkää odottelua.

Maaliskuussa 2014 sain tosiaan perhetietoni. Olin ihan superyllättynyt, sillä ihan muutamaa viikkoa ennen tietoja AFS:ltä joku oli soittanut minulle ja kysynyt jotain liittyen hakemukseeni ja sanonut, että perhettä kannattaa rueta odottelemaan vasta alkukesästä. Maaliskuu oli siis musta ihan superaikainen ajankohta isäntäperhetiedoille, mutta en valita tietenkään. Toukokuussa oli AFS:n lähtöleiri, joka oli ihan huippu!

Nyt viimeaikoina on pitänyt tehdä kaikenlaista "pientä": viisuminhakua, muuttoilmoitusta, tuliaistenostoa ja sellaista. Fiilikset on ollut melko vaihetelevia, ja näin lähdön lähestyessä alan vähän päästä siitä "tää on paskin idea mitä oon koskaan keksiny en todellakaan haluu lähteä yhtään mihinkään ikinä haluan olla kotona"-fiiliksestä  eroon hetkittäin. Tai ainakin saan asioita tehtyä vaihdon eteen. Seuraava juttu, mikä pitäisi hoitaa on varmaan se kaikista kamalin heti hyvästien sanomisen jälkeen: pakkaaminen. Oon surkea pakkaaja. Siis aivan käsittämättömän huono. En käsitä miten tuun selviimään siitä. Mutta jos siellä jossain on joku, joka haluaa tulla pakkaamaan mun puolesta niin tervetuloa vaan ;)



Tää päivä mukaanlukien mulla on 11 päivää jäljellä Suomessa. Se on ihan käsittämättömän  vähän. Parille kaverille oon jo sanonu viimeset heipat ja tuntuu ettei aika riitä mihinkään enää. Se pakkaaminen hermostuttaa ja pelottaa, että oon unohtanu hoitaa jotain tärkeetä ja mut lähetetään viikon kuluttua takasin kotiin tai jotain. Täytynee kuitenkin nauttia täysin siemauksin Suomen helteistä ja ihanista ihmisistä nää loput päivät ennen lähtöä kylmään Brasiliaan.

Canelassa on oikeesti kaheksan astetta kylmää lämmintä tänään.



Ja niin, jos teillä on jotain kysyttävää jostain niin kysykää pois vaikka kommenteissa. Koitan vastailla joko siellä tai postauksissa sitten. Ja saa sinne muutenkin kommentoida jos mieli halajaa, en pure :)

Miten niin alle kuukausi?

Hei taas pitkästä aikaa!

Viime postauksen jälkeen on taas tapahtunut yhtä ja toista, mutta laiskana ja kiireisenä (niin omituselta kuin tuo yhdistelmä kuulostaakin), en ole vielä saanut niitä tänne blogin puolelle päivitettyä. Asiaan:

Toukokuussa oli AFS:n orientaatioleiri, ja omalla ja noin 120 muun suomalaisen lähtevän vaihto-oppilaan kohdalla se tarkoitti leireilyä Espoossa. Paikalla oli siis kaikki Suomesta muualle kuin Jenkkeihin lähtijät sekä pääkaupunkiseudun USA-vaihtarit. Oli ihan huippu viikonloppu, kiva oli tavata vanhoja tuttuja joiden kanssa oltiin miittailtu sekä ihan uusia tyyppejä (etenkin kolmen muun Brasiliaan mun kanssa suuntaavan tapaaminen oli awsome). Toukokuussa saatiin myös lentotiedot: team Brasilia lähtee matkaan Helsinki-Vantaalta 8.8 kello 7.00. Huhhuh. Alle kuukausi lähtöön...

Kesäkuu käynnistyi viikon mittaisella New Yorkin- reissulla. Oli mahtavaa, kaupunki oli ihana, menisin uudestaan vaikka heti. Viikko oli tosi lyhyt aika, jäi paljon näkemättä ja tekemättä, mutta sehän antaa vaan syyn palata ;) kuvat on teknisten ongelmien (aka uuden tietokoneen) takia vielä kamerassa, mutta ajattelin tehdä reissusta vielä oman postauksen jossain vaiheessa. Muuten kesäkuu sujui pihahommissa vesilaitoksen pihalla ja yleisestä hengailusta kavereiden ja poikaystävän kanssa.

Nyt heinäkuussa ajattelin vain nauttia elämästä.

Espoon leireilijöitä, kuvan ottanut Hong Kongiin lähtevä Emma: emmaelviiran.blogspot.com

Informaatiotulva

Hei taas!

Pahoittelen luvattoman pitkäksi venähtänyttä postaustaukoa! Osittain kyse on toisaalta ollut siitä, ettei vaihtariasioissa ole tapahtunut mainittavaa edistystä, ja osin siitä, että aika ja energia ovat olleet kovasti hukassa viimeaikoina. Nyt kuitenkin on paljonkin kerrottavaa:

Sain ensinnäkin tietää isäntäperheeni (!!!!!!!!) maaliskuun alussa. Vaihtovuoteni tulen siis viettämään Brasilian eteläisimmässä osavaltiossa, Rio Grande do Sulissa, pikkukaupungissa nimeltä Canela. Oon sijoituksesta ihan superinnoissani, sillä esimerkiksi Koillis-Brasilian helteet olisivat voineet olla mulle vähän liikaa: etelässä lämpötilat eivät ole jatkuvasti niin kovin kuumat.

Tässä siis Canelan suurinpiirtein-sijainti kartalla. Praise my paintskills.

Perheestä sen verran, etten ole ihan satavarma paljonko siihen kuuluu jäseniä, koska AFS:n isäntäperhelomakkeet olivat jotenkin sekavat mielestäni (tai sitten en vaan osaa tulkita niitä), mutta sen verran osaan sanoa, että perheeseen kuuluvat isä ja äiti, jotka ovat viis- kuuskymppisiä, kolme (tästä en ole ihan varma mutta uskoisin) siskoa, heidän aviomiehensä sekä kaksi pienempää lasta. Seurasta ei siis ainakaan tule olemaan puutetta! Olen perheen kanssa jo vähän viestitellyt, ja pienoisesta kielimuurista huolimatta vaikuttavat todella mukavilta :)

Meillä oli myös eilen parinkymmenen AFS-vaihtarin miitti Helsingissä. Oli tosi kiva päästä näkemään osa porukkaa, jonka kanssa ollaan esimerkiksi Facebookin ja WhatsAppin kautta oltu melko tiiviisti yhteyksissä. Tavattiin ensin steissillä, jonka jälkeen edettiin syömään, jakaannuttiin vähän niin, että jenkkivaihtarit menivät omia teitään ja me muut mentiin sitten Stockalle nauttimaan selviämään Hulluista Päivistä.

                       Miitin ei-jenkkeihin lähtijät: Italiaan, Argentiinaan, Chileen. Espanjaan, Hong Kongiin, Ranskaan sekä ofc Brasiliaan lähtijöitä!


Hulluksitulemispäivien jälkeen mentiin ostamaan turistikaupasta Suomen lippuja (tai osa porukasta osti), ja treffattiin jenkkitytöt Tuomiokirkolla ja otettiin vähän lisää kuvia:

                                                                                                Melkein koko porukka!

                                                            Lattariedustus: Argentiina, Brasilia ja Chile 

Päivä oli kerrassaan mahtava, ja suurinta osaa porukasta näkeekin onneksi Espoon orientaatioleirillä, johon on enää muutama viikko! Sitä odotellessa :)

Kerttu

Postauksen kuvat on ottanut Hong Kongiin lähtevä Emma: http://emmaelviiran.blogspot.fi/