Hengissä on paras mitä keksin

Hei taas!

Kolme viikkoa on jo tallattu täällä päiväntasaajan toisella puolen. Aika on niin hassu, koska jotenkin itellä on sellanen fiilis että oisin ollu täällä jo paljon kauemmin. Mitään kovin ihmeellisen kummallista ei elämään täällä kuulu. Viime perjantaina kävin Caxias do Sulissa, tossa lähimmässä isommassa kaupungissa (kokoa suunnilleen saman verran ku Helsingillä) anomassa brasilialaista ID-korttia mun yhteyshenkilön kanssa (joka on ollu vaihdossa Ruotsissa ja puhu ruotsia lähes täydellisesti. Mahtava tyyppi.), ja sen jälkeen mentiin syömään ja hengaamaan parin Caxiasissa asuvan AFS-vaihtarin kanssa. Illalla mentiin saksalaisen Ronjan luo syömään ja kattomaan leffaa, oli mahtava ilta!
     Olin mun yhetyshenkilön luona yötä, ja lauantaina lähdin bussilla Antonio Prado-  nimiseen pikkukaupunkiin, jossa mulle oli järjestetty treffit saksalaisen AFS-vaihtarin Marien kanssa, joka on ollut täällä nyt puoli vuotta. Täytyy sanoa, että oli ihan inspiroivaa nähä, miten se esimerkiksi puhu sen perheen kanssa pelkkää portugalia. Antonio Pradossa pääsin testaamaan myös vähän brasilialaista bilekulttuuria, kun illalla mentiin ensin parien kotibileiden tyyppisten tapahtumien kautta sellaselle klubille, missä oli jonkinnäköisen musiikkifestarin/juhlan päätöskekkerit, jos nyt oikein käsitin tapahtuman luonteen (en kyllä mee vannomaan mutta olettaisin näin). Ohjelmassa oli siis lähinnä juomista ja tanssimista, oli ihan mukavaa vaikka se juominen ei nyt välttämättä mun lempiaktiviteetteihin kuulukkaan. Oli toisaalta myös ihan hauska huomata, ettei monikaan paikallaolleista ollu sellasessa räkäkännissä, vaan lähinnä sellasessa sopivassa hiprakassa. Kotiin päästiin kömpimään vasta viiden aikaan aamulla...
     Sunnuntaina ennen paluuta Canelaan pääsin vielä testaamaan Rio Grande do Sulille tyypillistä grilliruokaa, churrascoa (kaikki oli tosin ihan ihmeissään etten ollu vielä siihen mennessä sitä syönyt, kun se on normaalisti kuulemma abaut eka asia mitä perheet syöttää tänne tuleville vaihtareille). Churrascoon siis kuuluu se, että paistetaan erilaisia lihoja valtavina paloina (mun täytyy myöntää että en tullu kysyneeks että mitä eläintä ne tarkalleen ottaen oli mitä syötiin) sellasissa vartaissa, ja sitten ne leikellään niistä vartaista lautaselle ja lopuks syödään niinku ei enää ikinä nähtäis ruokaa (mikä kyllä toteutuu melkein kaikilla muillaki aterioilla täällä). Alkupalaks oli kanan sydämiä, mitkä oli oikeestaan ihan hyvän makusia, vaikka kuulostaa jokseenkin kummalliselta. Mulla kävi silleen hassusti, etten sen ekan vartaan aikana tajunnu et sitä lihaa tulee vielä lisää, joten otin sitä sit kaks palaa, ja sitten kun sen perheen isä kanto ne seuraavat lihat siihen pöytään niin olin jo abaut täynnä. Yritin kuitenkin maistaa kaikkea, ja aterian jälkeen oli melko raskas olo (ottaen huomioon että kolmeen vuoteen en ole syönyt punaista lihaa ja yhtäkkiä sitä meni sisuksiin varmaan kolme kiloa. Huhhuh.)

Ruokaan on muutenkin ollu melkosesti totuttelemista, ja etenkin ruokarytmiin. Kun Suomessa oon tottunu siihen, että syödään monta pientä ateriaa päivässä, niin shokki oli melkonen, ku täällä nää syö oikeestaa vaa kahesti päivässä, (jotkut syö ehkä myös kevyen aamupalan, mut en mä oo ainakaa kertaakaa nähny et kukaan täällä talossa söis aamupalaa) mut ihan kamalia määriä ruokaa kerralla. Ruoka on tosi suolasta, ja aika usein myös melko rasvasta. Ja ruuan kanssa juodaan aina mehua, eikä ruokapöydässä oo koskaan leipää tarjolla (mitä henkilökohtasesti kaipaan varmaan eniten mitä  ruokaan tulee, kun Suomessa syön melkeinpä poikkeuksetta leipää ruuan kanssa). Ravintolaruoka on täällä tosi paljon halvempaa ku Suomessa, ja ainakin mun host-perheeen kanssa käydään useemman kerran viikossa syömässä ulkona.

 Ja täällä syödään pitsaa, jonka päällä on suklaata. Ja mansikoita. Praise the lord.

Oon myös löytäny mun uuden lempiruuan: Caxiasin alueelle tyypillisen hampurilaisen nimeltä Xis (nyt mun harteilta kyllä viimestään putoaa kulinaristin viitta mutta menkööt): sellanen abaut mun pään kokonen hampurilainen, jonka välissä on kaikkea mitä hampurilaisen väliin vaan voi laittaa. Mulla ei oo hajuakaan, mikä siinä tarkalleen ottaen maistu niin hyvältä, enkä normaalisti ees kauheesti tykkää hampurilaisista, mut se on totally mun uus lempiruoka (oon toisaalta syöny vasta kanaversion, ja nyt kun mun ruokavalio on muutenkin jo tuhoutunu niin harkitsen myös sellasen actual burger- version syömistä). Halleluuja.

Tällä viikolla en oo oikeestaan tehny mitään muuta ku ravannu lääkkäreillä mun yhtäkkiä mystisesti kipeytyneen vasemman pohkeen takia, ja täytyy sanoa, ettei brasilialainen terveydenhuolto oo ihan vielä ainakaan täydellisesti vakuuttanu mua. (Mutta eikai se ole ihmekään kun kaikki siihen tarkoitetut rahaat uppos jalkapallostadioneihin hehe.)  Lääkärit ei ensinnäkään osaa ollenkaan englantia, mikä tietysti vaikeuttaa yhteistyötä, ja tähän mennessä oon saanu vaan särkylääkkeitä ja ohjeen tulla takasin parin päivän päästä jos kipu ei lähde pois. Huomenna katsomaan, jos neljäs kerta toden sanois...

Kuvia mulla on ihan naurettavan vähän, kun en pääse oikein yksinäni liikkumaan missään, ja lähdöt täällä on melko lentäviä, silleen etten oikee ehi ees tajuta et ollaan lähössä johonkin ennen ku istun jo autossa.Oon kuitenkin onnistunu nappaamaan muutaman (ei tosin kauheen onnistuneen) kuvan täältä Canelasta, here you go:


Tää on tosta Canelan keskustasta: näissä taloissa näkyy musta aika vahvasti se, että tänne on tullu paljon siirtolaisia Saksasta. Vaikka tää kuva ei ehkä oo omiaan sitä osoittamaan, antakaa anteeksi.


Kouluni


Naapurikaupunki Gramadossa oleva silta, johon rakastavaiset kiinnittää lukkoja <3 en tiiä mulla on joku juttu tällasiin siltoihin, must ne on ihania. Gramadokin on ihana, yritän joskus päästä sinne päiväsaikaan kameran kanssa niin saisin sieltäkin kuvia!


Täällä Canelassa on myös kirkko, joka on oikeesti tosi iso ja hieno ja kaunis, ja josta olisin halunnut jakaa kuvan, mutta jostain syystä kaikki kuvat mitä oon siitä ottanu on epäonnistunu niin surkeesti, että en kehtaa niitä tänne laittaa :D mutta yritän saada siitä jonkun hyvän otoksen, koska se on oikeasti tosi hieno!

Loppuun haluun pahoitella mun järkyttävän kamalaa kielioppia, mutta yrittäkää olla ymmärtäväisiä ja olkaa kiitollisia, etten yritä kirjottaa tätä vaikka ruotsiksi.

Värjättyä vettä

Tääl on ihan kivaa välillä on vähän koti-ikävä mut sit meen bailaa ja sit on taas kivaa.

Noei vaineskaa, tämä oli omistettu Saaroille jotka eritoten kielsivät minua näin kirjoittamasta. Muut voivat jatkaa.

Lupasin itelleni ku alotin tän blogin, että yrittäisin olla täällä mahollisimman rehellinen. Jotenkin aattelin, että siitä on eniten hyötyä mmulle, niille jotka haluu tietää miten mulla täällä menee sekä niille mahdollisille tänne eksyneille, jotka suunnittelee vaihtoonlähtöä.

Oon nyt ollut täällä vähän yli viikon, ja täytyy sanoo, että tää aika täällä on ollut tähän mennessä ihan super haastavaa. Niille jotka ei tästä ole tietoisia, niin menasin useampaan otteeseen viime keväänä peruuttaa koko vaihdon, kaikki oli Suomessa niin hyvin ja olin onnellisempi ja tyytyväisempi mun elämään kuin ikinä ennen sitä. Siksi tun tui jotekin pointittomalta lähtä haahuilemaan ympäri maailmaa tietämättä yhtään minne menee ja millaista siellä on.

Kuten saatatte arvata, päätin kuitenkin lähetä. Lähtöpäivä oli aivan järkyttävän kamala. Mun kaverit tuli aamulla ennen lähtöä vielä sanomaan vikat heipat, ja sen jälkeen lähettiin porukoiden ja poikaystävän kanssa kentälle. En oo varmaan ikinä, koskaan itkeny nii paljoo ku sen automatkan aikana. Paitsi ehkä sit lentokentäl ku oli aika sanoo heipat ja mennä turvatarkastukseen.

Lentomatkan aikana siinä kerkes tietty kelailee kaikenlaista, mutta kyllä shokki oli silti aikamoinen, kun astuttiin lopulta koneesta Sao Paulon maaperälle. Yövyttiin tosiaan yksi yö Sao Paulossa muiden Brasiliaan tulleiden vaihtareiden kanssa, ja seuraavana päivänä lennettiin lopullisiin kaupunkeihin. Meillä oli lento heti aamulla Caxias do Suliin, josta päästiin orientaation kautta perheisiin.

Fiilikset ei nyt tällä hetkellä oo eritysen korkeella. Koti-ikävä on melko kova, ja kun ihan viikossa ei se kielimuurikaan kaadu eikä paikallisiin tapoihin oo ehtiny vielä tottua, niin kokoajan tuntuu, että masentaa tai väsyttää, parhaimpina hetkinä molempia. En oo vielä oikeen saanu kavereita koulustakaan, ja tää paikka on niin pieni etten osaa sanoo mistään harrastusmahdollisuuksista, mun luokkalaiset kuulemma vaan hengailee vapaa-ajalla :D Täytyy kuitenkin nyt vielää vähän katsella ja yrittää löytää jotain tekemistä, jos se koti-ikävä sillä vaikka helpottuis.

Mun isäntäperhe täällä on kuitenkin ihan supermukava, vaikka ne onkin aika paljon töissä tossa alakerrassa olevassa marketissa, jonka ne omistaa. Tän takia oon täällä kämpässä melko paljon yksin, mikä sillee ehkä myös vähän edesauttaa sitä koti-ikävää kun ei oikein tiiä että mitä pitäs tehä.

En oo tehny täällä kauheesti mitään ihmeellistä, niin kuviakin on aika vähänlaisesti. Tänään kuitenkin käytiin host-sisko Kellyn ja hänen miehensä kanssa tällaisessa puistossa, jossa oli vesiputous ja kaikkea, ja joka on ihan täällä Canelassa.







 
Putouksen yläpäästä


Yleiskuvaa siitä, miltä luonto täällä näyttää. Toi alue on tosi iso, ja aina ku ajetaan autolla ni must tuntuu että vaan kierretään sitä.


Tässä näette mut, räjähtäneen kampauksen ja kai siellä se vesiputouskin on

Tän retken aikana huomasin, että kun on ohjelmaa, niin ikäväkään ei ole niin kova. Uskon, että kun pääsee jotenkin kiinni arkeen täällä, niin alkaa sujua paremmin :) Portugalia oon kyllä tän viikon aikana oppinut jo ihan hirveästi, kykenen jo ymmärtämään ainakin suurinpiirtein, mitä mun englantiaosaamattomat perheenjäsenet yrittää mulle sanoa, kun puhuvat hitaasti. Sanakirjat on totta kai kovassa käytössä ;)

Koulu on täälläpäin maailmaa melko kaoottista, musta tuntuu että kaikki, sekä opettajat että oppilaat, vaan huutaa päivät pitkät. Mun koulussa päivät alkaa kello 7.40 ja loppuu kello 12, paitsi tiistaisin opetusta on viiteen asti ja torstaina on kai joku liikuntatunti johonkin aikaan(vielä viime torstaina en ollut tästä seikasta tietoinen, joten en ollut siellä...) En kauheesti pysty tietenkään koulussa mihinkään opetukseen osallistumaan hävyttömän huonon kielitaitoni takia, joten yleensä vaan opiskelen portugalia tai luen kirjaa tai jotain sellasta. Ihan chilliä. Vähän on ikävä oikeaa opiskelua kyllä...

Palailen asiaan mahdollisimman pian!

Kerttu

Nähään sitten vuoden päästä

Paniikki loistaa poissaolollaan. En tajuu ollenkaa et oon lähössä johonki, vaik muutaman kaverin kans on joutunu sanoo jo viimeset heipatki. Ympärillä ihmiset vaan kummastelee, että niinkö pian sä jo lähdet. Aina välillä iskee sellanen "wow kohtahan mä lähen", mut ku alan tekee jotain nii se katoo. Kai tää tällanen olotila on ihan hyvä tähän lähdön alle, koska saa asioita tehtyä paremmin kun sillon, jos vaan vatvois kokoajan lähtöä ja panikois ja ois hysteerinen. Pelkään vaan, että lentokentällä iskee todellisuus niin lujaa naamalle, että kaikki patoutunu hysteerisyys vaan purkaantuu ja hukun kyynellätäkköön siellä Helsinki-Vantaan kakkosterminaalissa.

Lauantaina näin Saaraa extemporee viimeisen tuliaistenostoreissun jälkeen. Saara on ebin ja antoi mulle minipokkariversion Tuntemattomasta sotilaasta, tuosta suomalaisen kirjallisuuden eittämättä hienoimmasta teoksesta (se on oikeesti hyvä kirja, lukekaa se jos olette sen jollain keinolla välttäneet). Saara on muutenkin kiva ja meillä oli mahtavaisaa, onneksi ehditään vielä nähdä kerran ennen lähtöä!


Tässä näette Saaran sekä Tuntemattoman Sotilaan

Maanantaina pidettiin neljän kaverin kanssa pienimuotoiset läksiäiset: syötiin hyvää ruokaa ja puhuttiin henkeviä ja tehtiin yöllinen kävelyretki idyylisessä maalaismaisemassa. Näitä tyttöjä tulee kamala ikävä! Tarjoiluista ei valitettavasti ole kuvia, kun ehtivät hävitä parempiin suihin ennen kameran saapumista paikalle. Kerkeen onneksi näkmään vielä heitäkin ennen lähtöä, koska tulevat joko lentokentälle tai meille aamu(yö)lla ennen ku mun pitää lähteä lentokentälle.






Päivät rupee hupenee ihan vauhdilla, nyt on enää kaksi kokonaista päivää jäljellä! Tuntuu ihan hullulta, eihän tätä käsitä. Aina ku näkee jonku tutun jossain, niin ne on ihan että "nähään sitten vuoden päästä", mut mä en ollenkaan pysty ymmärtämään, että niinhän se tosiaan on. Oon saanu pakkaukset melkein valmiiksi, laukku mahtu kiinni toisella yrittämällä ja painoakin sille tuli vain 20,7 kiloa. Tossa se nyt seisoo AFS-lappu päällä valmiina matkaan.

Tuntuu, että ainoo joka ei oo valmis oon mä.

Nää viimeset päivät tuun olemaan melko kiireinen, joten seuraavan kerran musta kuuluu täällä blogissa varmastikin vasta Brasiliasta!